Viime viikolla minulle tuli tunne, että kolme taskua olisi lyönyt minua
ilman mitään syytä. Otinkin asian oitis käsittelyyni enkä ole taskuja sen
koomin nähnyt. Sitten yht'äkkiä mun vasemmalla olkapäällä oli iso kasa pieniä
miehiä joiden paidassa luki "HöpöHöpö-kerho" ja he näyttivät onnellisilta.
Ne kuitenkin katosivat nopeasti ja jäin odottelemaan niitä. Halusin tutustua
näihin elämän toisinajattelijoihin, joiden tapakulttuurin pääpaino on
selvästikin huumorissa.
Viisi tuntia odotettuani ei vielä näkynyt ketään paitsi mun sänkyni, joka
oli lähtenyt juoksemaan kohti toissa vuotisten lyhyiden ratojen SM-uintien
palkintojen jakoa. Kolmen päivän kuluttua tunsin olkapäälläni jotain, mutta
se oli pelkkä pesukone, jolla oli menossa tärskyt tyhjän jogurttipurkin
kanssa.
Keksin siinä sitten nostaa olkapäitteni jukuritasoa, mutta pahaksi onnekseni
siitä tuli kauhea tarve lähteä auttamaan Lasse Viréniä Münchenin 10000m:n
kilpailuun. Minun piti oikein kaksin sormin pitää itseäni korvista kiinni,
etten joutunut lähtemään tähän menneisyyspainotteiseen reissuun.
Lopulta kaikki järjestyi, kun Joonas ja Antti tulivat pussillinen huutojakoja
mukanaan. Kerroin heille mitä oli tapahtunut ja he osoittivat myötätuntoa
kertomalla omat tarinansa. Joonas avautui kertomalla, että hänen katumuspillerinsä
olivat kutsuneet kourallisen namibialaisia hohtimia syömään kylmiä lettuja ja
Antti vastaavasti kertoi miten hän oli joutunut hämmennyksen valtaan, kun
Vitikkalan liikenneympyrä oli alkanut haastamaan hänelle riitaa. Olin
huojentunut, että minulla on kohtalotovereita.